Tähän postaukseen minut innoitti Inga Rikandin tohtorityö Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen laitokselle:
NEGOTIATING MUSICAL AND PEDAGOGIGAL AGENCY IN A LEARNING COMMUNITY - A CASE OF REDESIGNING A GROUP PIANO VAPAA SÄESTYS COURSE IN MUSIC TEACHER EDUCATION Työ on projektikuvaus ja haastattelututkimus, jonka tuloksena tekijä kehitti uusia yhteisöllisiä vapaasäestyksen opettamisen ja oppimisen tapoja. Aloin lukea työtä siksi, että siinä käsitellään kysymyksiä, joihin itsekin olen törmännyt rytmimusiikin pianonsoiton ryhmäopetuksen tuntiopettajana. Mietin kuumeisesti, miten Rikandin ideat ja menetelmät olisivat sovellettavissa siihen kontekstiin jossa itse työskentelen: rytmimusiikin yleisen oppimäärän pianonsoitonopetus. Oppilaillani ei ole yksityisopetusta eikä pakollista musiikin hahmoaineiden opetusta lainkaan, vaan opetus tapahtuu pelkästään 2-4 hengen pienryhmissä, 45min viikossa, pelkästään sähköpianolla. Yleiseen oppimäärän ei kuulu pakollisia esiintymisiä tai tutkintoja, eli kyseessä on melko löyhä, harrastuspohjainen mutta silti opetussuunnitelman mukaan tavoitteellinen konteksti. Oppimisen tavoitteellisuus on hieman kysymysmerkki minulle, jos oppilailta ei varsinaisesti voi "vaatia" kotiharjoittelua. Jotkut harjoittelevatkin, kun taas toisilla ei ole edes soitinta. Ryhmän sisällä joku oppii nopeammin, joku hitaammin. Kappaleiden valintakin on hyvin moniulotteista, kun yksi haluaa soittaa pelimusiikkia, yksi bluesia, ja yksi vain "hyvää musiikkia" osaamatta antaa esimerkkiä siitä, mikä on hänen mielestään hyvää. Opetussuunnitelman mukaan musiikkikoulussa panostetaan harrastuksen sosiaaliseen ulottuvuuteen, joten tunneilla tulisi olla paljon yhteissoittoa. Mitä ryhmäopetuksen menetelmiä on jo kehitetty? Miten voin hyödyntää ryhmää opetuksessani? Oma kokemukseni pianonsoiton opiskelusta perustuu vahvasti yksilöopetukseen. Yksilöopetus on minulle paljon luontevampaa ja siinä on helppoa olla oppilaslähtöinen opettaja, mm. laatia ja muokata materiaaleja yksilön tarpeiden mukaan. Koitan parhaani mukaan opettaa myös tekniikkaa, hahmotusta ja tulkintaa kappaleiden mukana. Ryhmäkontekstissa kaikki tämä on hieman hankalaa, kun samassa ryhmässä voi olla neljä hyvin erilaisilla vahvuuksilla, vuorovaikutustyyleillä ja musiikkimauilla varustettua oppijaa. Rikandin tohtorityö nojaa sosiokulttuuriseen oppimiskäsitykseen. Kolme vuotta kestäneen työprosessin pyrkimys oli paitsi suunnitella ja luoda yhteisöllinen vapaasäestyksen oppimisympäristö, myös kriittisen pedagogiikan periaatteiden pohjalta tukea opiskelijoidensa musiikillista toimijuutta (agency). Rikandin oppilaat ovat kaikki aikuisia, musiikkiopinnoissaan pitkällä ja tähtäävät musiikinopettajan ammattiin. Ammatissa vahva musiikillinen toimijuus onkin ensisijaisen tärkeä taito. Aloin miettiä, mitä musiikillinen toimijuus tarkoittaa omille oppilailleni? Sitäkö, että he kuuntelevat musiikkia, käyvät konserteissa, jakavat musiikkilinkkejä ystävien kanssa? Että uskaltavat käyttää ja näyttää taitojaan omissa yhteisöissään, kuten vaikka esiintyä tai säestää perhejuhlissa tai koulussa? Sitäkö, että he osoittavat ajatuksiaan ja tunteitaan tekemällä omia kappaleita tai improvisoimalla? Uskallusta ja aktiivista otetta yhteissoittoon? Oman musiikillisen identiteetin tai johonkin alakulttuuriryhmään kuulumisen vahvistamista? Ja ennen kaikkea: miten näitä asioita opetetaan menestyksekkäästi alkeistasolla olevassa ryhmässä? Yksi Rikandin ideoista, joita itsekin jo käytän, oli pyytää opiskelijoita tuomaan biisejä tunnille. Ensin opettaja esitteli tyylilajin, ja seuraavalle tunnille oppilaat toivat omat biisiehdotuksensa ko.tyylistä ja esittivät ne ryhmälle laulaen ja soittaen. Koko ryhmä sai laulaa mukana jos biisi oli ennalta tuttu. Sitten niistä valittiin yksi tai kaksi biisiä, jotka kaikki opettelivat. Tämä oli koettu hyvänä käytäntönä, verrattuna siihen vanhaan tapaan, että opettaja vain antaa jonkin kappaleen ja sanoo että tämä on sitten shuffle. Siinähän on mm. vaara että vuosien myötä opettaja tulee kanonisoineeksi tietyt kappaleet. Sen sijaan itse biisejä valitessa ja musiikista tiettyjä tyylipiirteitä skannatessa oppilaiden oma toimijuus ja käytännön tieto tyyleistä vahvistuu. Yhteisesti repertuaarikin laajenee, kun ryhmässä tulee uusia biisejä vastaan. Yhteissoittoa Rikandi käytti ryhmässä mm. niin, että yhden kompatessa toinen tai toiset soittavat sooloa tai laulavat melodiaa. Myös samaa biisiä soitettiin niin, että säestäjä vaihtuu lennosta kesken biisin. Se on hauska idea. Rikandi ilmeisesti käyttää muutenkin melko paljon laulamista tunneilla. Oman kokemukseni mukaan alkukynnys teini-ikäiselle musiikinharrastajalle laulaa ryhmässä ääneen, voi olla liian kova. Mutta olen kerran jo saanut teinipojat laskemaan tahtia ääneen rohkeasti, joten ehkä laulaminenkin olisi vielä mahdollista! Yhteissoittoon pianoryhmässä on ehdotettu mm. pianobändi-ajatusta, eli että joka soittajalla on oma roolinsa (esim.basso, soinnut, melodia, ostinato) ja siitä syntyy kokonaisuus. Tämä voikin olla alkeistasolla hyvä ja hauska menetelmä: kun jokaisen tehtävä on riittävän helppo, soittaja voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Kullakin on oma tärkeä roolinsa ja vastuunsa kokonaisuudesta. Pianobändi ei kuitenkaan mielestäni kovin pitkälle vastaa pianon ideaa soittimena. Piano on soitin jota yleensä on vain yksi per kokoonpano, ja jota yleensä soitetaan kahdella kädellä. Sen ääniala on niin laaja juuri siksi, että yksi soittaja voisi tuottaa sekä bassot, melodian, rytmin ja harmonian. Toki jos ajatus laajennetaan kosketinsoittimiin ja syntikoihin, joista saa hyvin erilaisia saundeja, on tilanne jo toinen. Jos koskettimiston tarkoitus on olla lähinnä käyttöliittymä, niin silloin mahdollisuuksia hyvän kuuloiseen ja hauskaan musisointiin avautuu eri tavalla. Meillä ei kuitenkaan musakoululla ole sähköpianoissa muita saundeja kuin se peruspiano, mikä rajoittaa tämän menetelmän käyttökelpoisuutta. Minusta piano ei vaan ole ryhmäsoitin samalla tavalla kuin vaikkapa trumpetti tai viulu. Yksi konsepti joka oli noussut Rikandin koeryhmissä luonnostaan, oli vertaisopettaminen. Eli opiskelijat kuulivat toistensa soittoa paljon, ja pyysivät välillä opiskelutoveria opettamaan jonkun jutun itselleen. Tällaista spontaania vierustoverilta kysymistä näkisin mieluusti enemmän omissakin pienryhmissäni ja yritän rohkaista sitä. Ryhmän vuorovaikutus on kokemukseni mukaan eri ikäisillä hyvin erityyppistä, ja usein kestää aikansa, ennen kuin jäsenet uskaltavat yhtään lähestyä toisiaan. Olen huomannut että kommunikointia tunneillani on kuitenkin yhä paljon enemmän opettaja-oppilas tai oppilas-opettaja -suunnassa, kuin oppilaiden kesken sivusuuntaan. Toistaiseksi aihe "pianonsoiton ryhmäopetus" on herättänyt minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta ihan hyvä niin. Tänä syksynä alkaa pedagogisissa opinnoissani Metropoliassa kurssi pienryhmäopetuksesta, josta olen hyvin innoissani, sillä pystyn välittömästi viemään kaiken oppimani suoraan työhön ja saan varmasti paljon uusia käyttökelpoisia ajatuksia ja ideoita. Tätäkin tekstiä saa oikein mielellään kommentoida, ja heittää kokemuksia ja näkemyksiä kaikenlaisesta musiikin ryhmäopetuksesta!
0 Comments
Leave a Reply. |
pedagogi
|