Haaga-Helian Soiva ja luova opettajuus 2019 -verkkojulkaisussa on julkaistu ryhmäkirjoittamani artikkeli. Käsittelemme siinä muusikon ja musiikkipedagogin ammatti-identiteettien rajapintoja. Aineisto kerättiin haastattelemalla useita molemmilla aloilla "ristiin" toimivia henkilöitä heidän kokemuksistaan ja näkemyksistään. Kuinka sovittaa nämä kaksi erilaista työnkuvaa ja ammatti-identiteettiä toisiinsa omassa persoonassa? Sitä mietin välillä itsekin.
Työelämässä avainsanoja ovat joustavuus ja moniosaaminen, toisaalta tietynlainen integriteetti on tärkeää omalle hyvinvoinnille ja freelance-pätkätyö-elämän ristipaineissa jaksamiselle. Minusta tuntuu että muusikon ja musiikkipedagogin ammattien onnistuneessa yhdistämisessä korostuu itsetuntemuksen tarve. Millainen muusikko olen, millainen opettaja olen, millainen ihminen olen? Mitä haluan, mistä innostun, missä olen hyvä, mitä voisin oppia? Otamme erilaisia rooleja eri tilanteissa, ja niistä on hyvä tulla tietoiseksi, jotta omaa ammatillista osaamista ja ammatti-identiteettiä voi kehittää, ja omaa kehittymistään yleensäkään nähdä. Julkaisussa on myös useita muita kiinnostavia artikkeleita, kannattaa selailla! Pääset lukemaan sen täältä: http://www.e-julkaisu.fi/haaga-helia/soiva-ja-luova-opettajuus-2019/
0 Comments
Nappasin koulun kirjaston poistohyllystä Virve Niemeläisen kirjoittaman vihkosen Vapaus soittaa! -monipuoliset työtavat soitonopetuksessa. Kirjoittajan tausta on viulunsoiton opetuksessa sekä musiikkiterapiassa. Aluksi hän avaa ajatuksiaan musiikin ja soitonopiskelun terapeuttisista vaikutuksista. Tällainen hyvin kokonaisvaltainen näkökulma soitonopetukseen ja kasvuun helposti unohtuu, jos tunneilla keskitytään vain suorituksiin ja tiedolliseen etenemiseen.
Esimerkiksi minulla oli hiljattain harjoitusoppilaan (aikuinen) kanssa kokemus, kuinka omat fiilikset voivat vaikuttaa toiseen sanattomalla tasolla niin vahvasti. Oli perjantai-iltapäivä ja minua turhautti kun oppilas ei osannut läksykappaletta yhtään paremmin kuin viime tunnilla. Vaikka yritin olla reipas, hymyillä ja kannustaa ja antaa parhaita vinkkejä, niin tunnelma oli vähän kireä ja oppilas kovin vaisu. Kappaleen läpi käyminen kesti kohtuuttoman kauan. Lopulta päädyin pitämään 5 minuutin monologin harjoittelusta, yrittäen kertoa mahdollisimman selkeästi kaiken mitä tiesin, kaikki mahdolliset keinot tehokkaaseen harjoitteluun, jotka keksin. Oppilas kuunteli kärsivällisesti, sitten nyökkäsi ja pakkasi tavaransa. Tunti oli siis ohi. Pahoittelin nauraen pitkää monologiani, koitin keventää tunnelman, mutta kaikesta jäi aika hutera olo. Yhteinen virittäytyminen tekemiseen oli epäonnistunut. Virve Niemeläisen vihkonen on kiintoisaa luettavaa niin ajatuksen kuin käytännön tasolla. Vaikka julkaistu jo 2008, se soveltuu suoraan myös uuteen (2018) taiteen perusopetuksen OPS:iin. Niemeläinen esittelee neljä uutta työtapaa soitonopiskeluun ja muutamia esimerkkiharjoituksia niiden pohjalta. Nämä neljä työtapaa ovat: kuuntelu, improvisointi, laulaminen ja kuvan sekä liikkeen yhdistäminen musiikkiin. Hän myös perustelee harjoitusten käyttämisen tarkasti ja kertoo esimerkkejä niiden tuomista konkreettisista hyödyistä oppilaille. Harjoitukset ovat paljolti sanattomaan vuorovaikutukseen pohjautuvia, aistien herkkyyttä, luovuutta ja omaehtoista tekemistä edistäviä. Ne soveltuvat mielestäni etenkin tunnin alkuun virittäytymiseen ja rentoutumiseen, niin yksilö- kuin ryhmätunneille sekä kaiken ikäisille. Inspiroiva löytö! Olen opettanut vuosien mittaan aika paljon pieniä lapsia ja vasta-alkajia. Vaihtelevalla menestyksellä. Toisinaan olen kokenut sen hyvinkin haastavaksi ja tuntenut tietynlaista epävarmuutta: opetanko oikein tai edes oikeita asioita? Opetanko asiat oikeassa järjestyksessä? Kuinka paljon mihinkin osa-alueeseen tulisi keskittyä? Mitä voin oppilaalta odottaa? Nämä kysymykset päässäni harpoin heti syksyllä koulun kirjastoon. Onnekseni löysin Paul Harrisin Improve your teaching -sarjan vihkosen "Teaching Beginners - A New Approach for Instrumental and Singing Teachers ".
Harris tunnetaan pedagogina mm. Simultaneous Learning ideasta, samanaikaisesta oppimisesta. Eli kaikki tuntisuunnitelmat ja harjoitukset tulisi laatia niin, että niissä harjoitellaan samanaikaisesti useaa taitoa. Tärkeimmät perustaidot, joiden tulisi olla sisällytetty jokaisen harjoitukseen, ovat Harrisin mukaan: Posture, Pulse, Phonology, Personality. Eli asento (tekniikka), pulssi (rytmiikka), äänenlaatu (kuuntelu) ja luonne (taiteellisuus). Nämä neljä asiaa lävistävät soitonopiskelun jokaisen tason. Kun niiden varaan rakentaa harjoituksia, tulee opettaneeksi oikeita asioita: musiikkia, eikä pelkkää mekaniikkaa! Vihkonen on käytännönläheinen ja sisältää jopa valmiita tuntisuunnitelmia. Se auttoi minua huomattavasti pienten ja aloittelevien oppilaiden kanssa toimimiseen ja uusien hyödyllisten harjoitusten keksiminen lennosta tuntuu jo helpommalta. Pystyn paremmmin analysoimaan yksittäisiä harjoituksia ja harjoituskappaleita, pystyn valitsemaan ja erittelemäään niiden painotuksia, ja selvittämään itselleni ja oppilaalleni, mikä kunkin tehtävän ja harjoituksen (kappaleen tai muun) pointti on. Millainen on hyvä soitonopettaja? Tämän kysyminen on musiikkipedagogian opiskelussa keskeistä. Kysymys on hyvä; siihen löytyy vastauksia vähintään yhtä monia kuin tarkastelukulmiakin.
Yksi näkökulma opettajuuteen on vuorovaikutus. Soitonopettajan työssä tarvitaan soittimen ja musiikin tuntemuksen lisäksi kykyä olla kokonaisvaltaisesti läsnä. Se ei ole mikään mystinen asia, vaan hyvin yksinkertainen: aitoa kiinnostusta ihmisolentoihin ja vankkumatonta uskoa heidän sisäiseen potentiaaliin. Soittotunnilla oppimista voidaan rakentaa yhdessä oppilaan kanssa dialogisessa vuorovaikutuksessa. Mitä se tarkoittaa? Luin aiheesta mielenkiintoisen artikkelin Opetushallituksen julkaisusta Musiikkipedagogin käsikirja, jonka ovat toimittaneet Päivi Jordan-Klikki, Eija Kauppinen ja Eeva Viitasalo-Korolainen. Dialoginen vuorovaikutus tarkoittaa lyhyesti sanoen kohtaamista; huomioiden, oivallusten, ajatusten ja tunteiden vaihtamista, jossa osapuolten tavoite on löytää yhdessä ratkaisuja. Soitonopetus on pitkälti ongelmanratkaisua, ja vaikka soiton ongelmat ovatkin usein oppilailla samankaltaisia, on selvää, että sama ratkaisu ei välttämättä toimi kaikille. Siksi dialogia tarvitaan kunkin oppilaan kanssa erikseen. Dialogisessa vuorovaikutuksessa opettaja kuuntelee herkästi oppilaan ilmaisuja ja pyrkii saamaan oppilaasta esiin tietoa, jonka pohjalta ongelma voidaan yhdessä neuvotellen määrittää. Sen jälkeen yhdessä pohditaan ja kokeillaan ratkaisuja eteenpäin pääsemiseksi. Dialogiseen vuorovaikutukseen kuuluu aktiivinen kuuntelu ja avointen kysymysten kysyminen ja oman näkökulman esiin tuominen yhtenä vaihtoehtona, ei lopullisena totuutena. Dialogia tapahtuu musiikin keinoin myös soittajan (oppilas ja opettaja) sisässä, keskustelua itsen ja tunteiden kanssa. Opettajan on hyvä ottaa huomioon musiikin ja soittamisen tunneherkkyys. Opettajan vastuulla on turvallisen ja kiireettömän oppimistuokion järjestäminen. Voi olla että alkuvaiheessa dialogisen vuorovaikutuksen esteenä on, että oppilas on tottunut toisenlaiseen kommunikaatioon opettajasuhteissaan, eikä ehkä ole valmis avoimelle ja tasavertaiselle tyylille. Tietysti myös oppilaan ikä vaikuttaa. Tärkeäksi kysymykseksi vuorovaikutuksessa nousevat paitsi oppilaan, myös opettajan omat sisäiset mallit opetustilanteista. opettajan ja oppilaan toimijuuksista. Opettajan olisi hyvä olla tietoinen suhtautumisestaan omaan asiantuntijuuteensa ja opettajarooliinsa. Oletko huomaamattasi kaikkitietävä jyrä, tai kenties epävarma jossittelija? Huomioitko opetustilanteessa enemmän omia vai oppilaan reaktioita? Uskon että dialoginen vuorovaikutus opetustilanteessa on täysin mahdollista saavuttaa, kunhan opettaja on pitkäjänteisesti kykeneväinen ja halukas läsnäoloon, eikä leimaa tai typistä oppilasta omassa mielessään tietynlaiseksi. Pedagogisissa opinnoissa olen saanut pohtia soitonopettajan työtä opettajan ammattietiikan kautta.
"Opettajuuden ydin muodostuu neljästä perusarvosta: ihmisarvosta, totuudellisuudesta, oikeellisuudesta sekä vastuusta ja vapaudesta. " (OAJ, opettajan ammattietiikka) https://www.oaj.fi/arjessa/opetustyon-eettiset-periaatteet/opettajan-arvot-ja-eettiset-periaatteet/ Kuinka opettaja ammattietiikka toteutuu omassa opetuksessani? Voinko sitoutua ylläoleviin arvoihin? Mitkä eettisen toiminnan takana olevista arvoista tuntuvat helpoilta tai vaikeilta toteuttaa, miksi? Ihmisarvo Tämä on helppo toteuttaa ja itsestään selvää. Tilanne jossa tämä voisi olla minusta vaikeaa, olisi ehkä sellainen, että joku töissä (oppilas tai kollega) käyttäytyy epäkunnioittavasti minua tai oppilaita kohtaan. Silloin täytyy muistaa että toisen käytös ja hänen ihmisarvonsa on pidettävä silti erillisinä asioina. Käytöstä voi ja tuollaisessa tilanteessa pitääkin kritisoida tai "oikaista" eli antaa esimerkki paremmasta käytöksestä. Mutta henkilökohtaisuuksiin ei saa mennä eikä lähteä puimaan sellaisia asioita joihin hänellä ei ole valinnan mahdollisuutta, eikä sellaisia, joihin hänellä on oikeus (kuten omat mielipiteet). Yhteisistä pelisäännöistä sopimalla epäkunnioittava käytös voidaan rajata pois. Yksityisyyden kunnoittaminen kuuluu minusta myös tähän. Täytyy muistaa huolehtia esim. sähköpostiliikenteessä henkilötietojen tietoturvasta ja siitä että oppilaiden asioista ei lörpötellä tarpeettomasti muiden kuullen. Musiikkipiirit ovat pienet joten myös kolleegoista puhuessa olisi syytä muistaa kunnioitus. Totuudellisuus Tämän ymmärrän tarkoittavan sitä, että rehellinen tulee olla, mutta sanansa voi valita tarkkaan. Luulisin että tämä koskee etenkin arviointeja ja palautetta. Palaute (niin tunnilla annettava jatkuva korjaava ja kannustava palaute kuin virallisemmat opintosuoritusarvioinnit) pitää pystyä perustelemaan yksityiskohtaisemmin kuin "joo, hyvä". Esimerkiksi voi tulla tilanne, jossa pitäisi saada oppilas hahmottamaan oma realistinen taitotasonsa. Totuudellisuuden arvo liittyy myös opettajan ammattiroolin, muusikonroolin tai yksityisroolin yhdistämiseen. Voinko olla tunnilla tällainen, jos muualla olenkin sellainen? Voinko sanoa oppilaille näin vaikka ystäville sanon noin? Esimerkiksi ammattiopiskelijoille pitäisi ehkä kertoa enemmän työelämän realiteeteista, mutta toisaalta, onko opettajallakaan niistä varmaa tietoa, kun työelämä johon oppilas valmistuu, on jo erilainen kuin se jossa opettaja on tottunut toimimaan? Tietysti opettajankin täytyy voida sanoa "en osaa" "en tiedä" tai vastaavaa, ei tarvitse esittää kaikkivoipaa. Myös omat virheet pitää uskaltaa myöntää. Herää kysymys, että entäs sitten, jos opettaja on jossain tilanteessa epävarma? Hänen odotetaan tekevän nopeita ja oikeita päätöksiä. Mutta joskus se on vaikeaa. Saako epävarmuuden täräyttää vai luoko se vain turvattomuutta, jos opettaja kysyy oppilailta neuvoa? Herättääkö se vain epäluuloa opettajan kykyjä ja taitoja kohtaan? Oikeudenmukaisuus Tähän luultavasti vaikuttaa opettajan sisäiset, tiedostamattomat mallit. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja ja teemme hyvin nopeasti arvioita tapaamistamme ihmisistä. Toisten kanssa vaan "synkkaa" paremmin. On helppo huomaamattaan suosia ryhmän vahvinta tai heikointa etenijää (antaa eniten huomiota, eniten palautetta, eniten kannustusta, jne). On helppo vahingossa suosia sitä jolla on sama temperamentti tai sama musiikkimaku kuin itsellä. Yksilöopetuksessa tämä ei ole niin suuri ongelma mielestäni, koska silloin on helpompi tutustua ja virittäytyä, ja silloin ei ole edellytyksiä kilpailutilanteelle. Suosio tai epäsuosio voi näkyä pienissä eleissä ja sanoissa, tai vaikka siinä, kenelle annetaan ja keneltä evätään mahdollisuuksia (vaikkapa esiintymisiin, koulun välineiden käyttämiseen, lisäkursseille osallistumiseen, jne). Myös oppilaiden perheitä ja vanhempia pitää kohdella oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti ja koittaa löytää ratkaisuja esim.kielimuuriin. Pitää olla henkisesti valmis suhtautumaan tyynesti esimerkiksi siihen että oppilaalla on vaikka kaksi äitiä tai kaksi isää, vain yksi jompaa kumpaa, tai ei välttämättä ollenkaan. Tai hänen vanhempansa ovat ministerejä tai muita julkisuuden henkilöitä. Tai kotoisin ihan jostain muusta kulttuurista. Yleensä musiikkikouluissa on määritelty jonkinlaiset säännöt ja niistä olisi hyvä pitää kiinni. Jos joustaa, niin joustaa sitten kaikkien perheiden kanssa saman tyyppisesti, eikä vain joidenkin valittujen. Tasa-arvoista kohtelua täytyy voida saada myös itseä kohtaan musiikkikoulun johdon ja muiden opettajakolleegojen suunnalta. Jos työyhteisössä on huono meininki niin se opettajan kautta vaikuttaa kyllä oppilaisiinkin. Vapaus ja vastuu, opettajan arvomaailma Opettajalla on paljon vastuuta. Yksittäinen opettajan kommentti tai teko voi jäädä oppilaan mieleen loppuelämäksi, vaikuttaa tosi voimakkaasti persoonan kehitykseen. Opettajalla on Suomessa myös paljon vapautta. Itse jotenkin toivoisin että musiikkipedagogi saisi olla samalla myös taiteilija. Ei tarvitsisi yrittää olla se yhteiskunnan keskiluokan mallikappale. Tietysti maan lakia pitää noudattaa, opetuksen tulee olla oppilasta rakentavaa eikä tuhoavaa, ja omaa opetusta pitää peilata opetussuunnitelmiin sikäli mikäli sellaisen mukaan opetetaan. Mutta mä ajattelen että taideaineiden opettaja saa olla persoonallinen ja räväkkäkin, antaa elävän esimerkin rohkeudesta ja siitä, että on mahdollista ja hyödyllistäkin välillä kyseenalaistaa ympäröiviä normeja. Tietysti täytyy aina muistaa huolehtia hyvästä vuorovaikutuksesta, opetustilanteen tunnelmasta, se minkä ikäisten kanssa on tekemisissä, ja mikä on tekemisen päämäärä. |
pedagogi
|